Veikko Rekunen

Ihminen!

Päivä oli kaunis, mutta silti Axxon tunsi olonsa epämääräisen levottomaksi. Hän nousi tuolistaan ja tepasteli ikkunan ääreen. Katsellessaan sinertävän auringon valossa kylpevän suuren avaruussataman hyörinää hän ajatteli taas kerran, kuinka paljon haltijaksi hänet oli pantu. Hän oli vastuussa, ja vaikka se toisinaan painoi, hän ei olisi halunnut vaihtaa siitä sekuntiakaan.

Axxon hymähti itsekseen kääntyessään takaisin. Hän tiesi, että vain sana hänen suustaan saisi nuo mahtavat portit, joiden välistä hän joka aamu saapui toimistoonsa, sulkeutumaan niin hyvin, että yksikään maailmankaikkeuden olento ei pääsisi livahtamaan niiden läpi. Asiaan ei oikeastaan vaikuttanut se, että elektroniset aivot ohjasivat kaikkea toimintaa. Axxonille kuului ylin käskyvalta avaruussatamassa, ja vaikka hän harvoin joutui vetoamaan asemaansa, kaikki tiesivät kuka oli pomo.

Lattialla keskelle pysyvästi suunnatussa holografikuvassa vilahtelivat saapuvien ja lähtevien alusten tiedot. Toisinaan Axxon katsahti johonkin tietoon tarkemmin, mutta yleensä kaikki sujui tavanomaisesti. Vakioreittejä oli lennetty jo vuosikausia, ja harvoin enää nykyisin lähetettiin tutkimusaluksia sellaisille planeetoille, joiden kanssa ei ollut kauppasuhteita,

Oli tosin tänäkin päivänä eräs saapunut alus, jonka reitti oli saanut Axxonin värähtämään inhosta. Sayarin matka oli kulkenut halki tunnetun galaksin villeimpien seutujen. Axxon oli pikaisesti haastatellut aluksen päällikköä käväistessään valvomassa lastin purkamisen aloittamista, mutta kapteeni Tred oli vain pudistellut päätään ja kieltäytynyt kertomasta mitään kovin yksityiskohtaista. Se oli tietysti ymmärrettävää, sillä hänen matkansa oli varmasti tapahtunut Suurneuvoston käskystä.

No, joka tapauksessa kaikki oli kunnossa, ja turvallisuuspäällikkö istahti jälleen tuoliinsa. Sayari oli palannut matkaltaan täysin kunnossa, eikä miehistökään näyttänyt kärsineen matkasta liikaa. Axxon muisti sota-ajoiltaan, että toisinaan matkanteko vähän tunnettujen seutujen halki oli asettanut hermot ja voimat koetukselle, mutta aina nuo koettelemukset oli kestetty.

Ne sota-ajat! Hän oli silloin ollut nuori, ja oli liian varhain joutunut kylvämään kuolemaa muitten olentojen keskuuteen. Hän oli liittynyt mukaan pelkästään romantiikan kaipuun vuoksi, mutta kaikki harhakuvat olivat äkkiä karisseet pois. Hän muisti vielä veren hajun rynnäköissä, muisti oman pelkonsa ja avuttomuuden tunteensa kaiken hävityksen keskellä.

Se oli ollut välttämätöntä. Ilman sotaa ei saada rauhaa, ja nyt kaikkialla vallitsi rauha. Entiset viholliset valvoivat yhdessä galaksin rauhaa, ja aseet oli jo aikaa laskettu. Sotaväki oli muutettu poliisivoimiksi, ja siihen hän saattoi olla tyytyväinen.

Hän itse oli ylennyt täällä avaruussatamassa normaalia tietä, ja olihan tämä sentään parempaa kuin ainainen tappaminen tai tapetuksi joutumisen pelko. Hyvin harvoin täällä tapahtui mitään merkittävää, korkeintaan silloin tällöin hän joutui pidättämään seikkailunhaluisia salamatkustajia.

Toisinaan hän mietiskeli, mahtaisiko hän enää kyetä tositilanteessa toimimaankaan.

Axxonin ajatuksen katkaisi oven rasahdus ja hänen lähin apulaisensa Heww ryntäsi sisään.

"Jänis!" hän huudahti.

"Anteeksi kuinka?" Axxon kysyi.

"Jänis, salamatkustaja", Heww huusi ja heittäytyi istumaan niin että tuoli rutisi.

Axxon tarkasteli apulaistaan hetkisen. Nuoruuden into oli tietysti sinänsä hyvä asia, mutta toisinaan Hewwin käytös oli turhan riehakasta. Ja turha oli terottaa hänen mieleensä, että avaruussataman turvallisuuspäällikön apulaiselle ei kerta kaikkiaan sovi moinen vallattomuus. Mutta Hewwissä oli ainesta. Hän kyllä oppisi ennen kuin Axxon jäisi eläkkeelle.

"Voisitko nyt aivan rauhallisesti kertoa mitä oikein on tapahtunut", hän sanoi tyynesti apulaiselleen.

Heww kohensi hiukan asentoaan, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi: "Eräässä aluksessa on ollut salamatkustaja. Hänet huomattiin hänen livahtaessaan kentälle, mutta tiedäthän sinä kuinka paljon roinaa siellä on lastin purkamisen aikaan. Kukaan ei saanut häntä kiinni, joten siellä se jänis nyt piileksii kentän romujen seassa."

"Ja tällaisen uutisen takiako sinun tarvitsee ryhtyä ovia ja istuimia hajottamaan", Axxon kysyi edelleen rauhallisena. "Näissä hommissa ei auta hätiköidä. Silloin tekee aina virheitä."

"Sinä et nyt oikein ymmärrä", Heww sanoi kiihtyneesti.

"Enpä niinkään", Axxon vastasi rauhallisena, "koska juuri sinun tulisi kertoa minulle, tyynesti ja turhitta hälinättä, mitä oikein on tapahtunut, ja miksi tällainen meteli nostetaan yhdestä ainoasta salamatkustajasta?"

"Hän tuli Sayarilla", vastasi Heww ja pyyhkäisi taas otsaansa. "Ja tiedätkö missä se alus on liikkunut?"

"Totta kai", Axxon vastasi ja vilkaisi pöytälevyssään hohtavia merkkejä. "Se kulki sektorista AR-56 sektoriin BG-45X kartoittamattoman alueen halki. Me emme oikein tunne sitä avaruuden osaa, koska emme ole koskaan halunneet avata kauppareittejä sinne."

"Ja miksi emme?" kysyi Heww.

"Mikä helkkarin arvausleikki tämä oikein on?" Axxon vastasi nyt jo hiukan äreästi. "En minä tiedä. Ehkä siellä ei ole mitään mitä haluaisimme."

"Siellä on lukuisia metalleja ja ennen kaikkea siellä on hyvin rautapitoisia asteroideja erään pienen tähden ympärillä", sanoi Heww, jonka avaruustiedot Axxon oli aina tunnustanut omiaan huomattavasti paremmiksi. "Ongelmana on vain se, että tuon pienen tähden ympärillä on lukuisia planeettoja, joita hallitsee älyllinen olento. Ja siksi me emme uskalla mennä sinne", Heww selitti opettavaiseen sävyyn. Axxon ei kuitenkaan jaksanut kimpaantua hänelle, sillä yhtäkkiä Kratonin tähtikartan koordinaatit selvenivät hänen mielessään.

"Ihminen!" hän huudahti.

"Ihminen", vahvisti Heww. Ja huokaisi päälle. 


Hän livahti nopeasti ulos ja kiersi pikaisesti pari tynnyriä, joiden sisällöstä hänellä ei ollut hajuakaan -- vaikka ne haisivatkin hirvittävästi. Hän ei tiennyt missä oli ja kuinka oli tänne joutunut, mutta herätessään hän oli nähnyt hirviömäisiä hahmoja ja joutunut pakokauhun valtaan. Kuin nurkkaan ahdistettu rotta hän oli juossut ympäriinsä, ja vaikka hän ei ollutkaan kohdannut ketään, hänellä oli epämiellyttävä tunne, että joku oli kaikesta huolimatta seurannut tarkkaan hänen matkaansa tässä kummallisessa maailmassa.

Hän kompastui ja haavoitti polvensa, mutta siitä tihkuva veri ei nyt jaksanut kiinnostaa häntä. Vaikka hän ei kyennytkään ajattelemaan järkevästi, vaisto kertoi hänelle, että kaikki täällä olivat hänen vihollisiaan, joilta hänen tuli piiloutua.

Pelosta nyyhkyttäen hän tunkeutui yhä syvemmälle tynnyrien sekaan. 


Axxon oli harvoin ollut yhtä nolo kuin kuunnellessaan avaruuslentojen johtajan sanoja. Jopa johtajan kolmikulmainen hahmokin tuntui väreilevän närkästyksestä, vaikka Axxon hyvin tiesikin väreilyn johtuvan avaruussataman tutkalaitteiden vaikutuksesta hologrammiin.

"Kuinka on mahdollista", johtaja kysyi jo kolmannen kerran, "kuinka on mahdollista, että te saatatte jättää sellaisilta alueilta tulleen aluksen vaille valvontaa?"

Axxon oli jo kaksi kertaa yrittänyt selittää, että jos kapteeni Tred olisi heti kertonut hänelle minne Sayari oli laskeutunut, hän olisi varmasti pannut miehensä vahtimaan alusta herkeämättä. Johtaja ei ollut kuunnellut häntä aikaisemminkaan, joten hän tyytyi vain kohauttamaan olkapäitään.

"Aion lähettää paikalle erään neuvoston eksopsykologeista", johtaja sanoi, "mutta tehkää sillä välin kaikki mahdollinen sen olennon löytämiseksi. Ja pitäkää taivaan tähden koko juttu omana tietonanne. Jos sana tästä pääsee vuotamaan yleiseen tietoon, niin meillä on mellakka käsissämme."

Axxon yritti nyökätä, mutta johtajan kuva oli jo kadonnut. Tällä hetkellä turvallisuuspäälliköstä ei lainkaan tuntunut siltä, että hän oli pomo.

"Heww", hän sanoi apulaiselleen, "onko aivan varma, että se salamatkustaja on ihminen?"

"Ainakin kapteeni Tred oli sitä mieltä kuultuaan kenttätyöläisen selostuksen. Mutta tämähän näki olennon vain vilaukselta, joten erehtymisen mahdollisuus on ilmeinen. Täälläpäin ei kuitenkaan ole kovin paljon samannäköisiä olentoja, joten kapteeni ei usko erehdystä mahdolliseksi."

"Vai niin", murahti Axxon. "Mitä olet tehnyt sille kenttätyöläiselle?"

"Panin hänet koppiin, ihan vain varmuuden vuoksi. Eipähän pääse lavertelemaan asiasta. Mutta mitä me tässä enää odotamme? Etkö sinä ymmärrä? Avaruussatamassa on ihminen!"

Axxon nousi hitaasti tuolistaan. Ihminen! Lasten satujen mörkö, paha peikko, jota ei voinut kutsua edes sivistyneeksi, vaikka se kieltämättä olikin älyllinen olento. Kummajainen, josta hän tiesi olennaiset seikat, vaikkei ollut koskaan sellaista elävänä nähnytkään: neliraajainen pystyssä liikkuva olento, joka ulkonäöltään ei olisi avaruussataman vilskeessä juuri muista turisteista erottunut.

"No mennään sitten", hän sanoi. 


Tynnyrit rämisivät kovasti hänen kaatuessaan niitä vasten. Jalkojen nostaminen tuntui vaivalloiselta, toisenlaiselta kuin kotona. Hän hoiperteli eteenpäin itkien ja peloissaan, mutta missään ei näkynyt ketään. Kaikki oli tynnyreitä lukuunottamatta autiota, ja kuitenkin hän tiesi, aivan varmasti, että jossain oli olemassa olentoja, jotka tahtoivat hänelle pahaa.

Leuka kuolan kostuttamana hän kohotti tavallista raskaammat käsivartensa kohti pimentyvää taivasta ja itki hiljaa ikäväänsä kauas avaruuteen. 


"Tässä ei nyt kannata syytellä toinen toistaan", Axxon sanoi kapteeni Tredille. "Tärkein tehtävämme on varmistaa, onko kyseessä todella ihminen ja sitten eliminoida sen muodostama uhka."

Voi hyvänen aika sentään, ajatteli Heww. Kentällä on ihminen valloillaan, ja tässä vain lainaillaan johtosääntöä. Onneksi ei sentään sanatarkasti. Kapteeni Tred kuitenkin tunsi edelleen tunnonvaivoja.

"Olin aivan varma, että kaikki turvallisuustoimet oli otettu huomioon", hän jankutti. "Tietojemme mukaan meitä ei voinut nähdä eikä kuulla. Turvaverkosto oli rikkumaton. On kerta kaikkiaan mahdotonta, että kukaan olisi päässyt sisään."

"Juuri sellaisia ne ihmiset ovat", kuului syvä ääni heidän takaansa. "Ovelia ja häikäilemättömiä. Jos turvajärjestelynne pettivät sekunniksikaan, kapteeni, niin ihminen on saattanut keksiä teidät ja hyökätä välittömästi alukseenne."

Axxon kääntyi huokaisten. Totta kai, hän ajatteli, totta kai neuvoston eksopsykologi on marfi. Senhän täytyi olla selvää.

Turvallisuuspäällikkö ei ollut koskaan voinut sietää marfeja. Hän ei pitänyt heidän rauhallisuudestaan ja kaikkitietäväisyydestään sen paremmin kuin heidän ulkonäöstäänkään. Vaikka kaikki kauneusarvot heitettäisiinkin romukoppaan, hän ajatteli, en sittenkään opi pitämään marfien ulkonäöstä. Ne tuovat aina mieleen lahonneet ja sammaloituneet puut, hän pohti katsellen omia paksun turkin peittämiä käsivarsiaan.

"Kuulin, että teillä on harmeja", marfi sanoi. "Minä olen Kroop, olen neuvoston eksopsykologeja, ja olen ihmisen psykologian erikoistuntija. Ihmiset ovat ovelia, kuten jo sanoin, ja meillä tulee olemaan aika homma savustaa se esiin tuolta."

"Onko se nyt sitten ehdottoman välttämätöntä?" Axxon kysyi kyllästyneenä. Marfin ilmaantuminen paikalle teki hänet ärtyisäksi. "Ei se tuolla kauan hengissä säily, eihän siellä ole edes ruokaa."

"Ihmisen on tehnyt pelätyksi ja vihatuksi juuri se, että se kykenee selviytymään melkein mistä tahansa hankaluudesta. Me marfit olemme tutkineet ihmistä, kuten muitakin rotuja jo vuosisatoja, mutta yksikään toinen rotu ei ole ollut julmempi, vaarallisempi ja sitkeähenkisempi kuin ihminen."

Voi taivahan taatto, Axxon ajatteli, kyllähän tuo tuntuu hiukan liioitellulta. Avaruussatamassa on sentään melkoisen rajuotteisiakin rotuja, ja onhan meillä selvä lukumääräinen ylivoima.

"Jo yksikin ihminen tällaisessa avaruussatamassa saattaisi merkitä tuhoa kaikille sen työntekijöille. Jos sitä ei välittömästi saada eliminoitua, me olemme kaikki vaarassa."

"Mutta eihän nyt yksi ihminen sentään pysty tuhoamaan meitä kaikkia", sanoi Tred. "Mekin palasimme turvallisesti heidän planeetaltaan."

"Eräs ensimmäisistä -- ja samalla myös viimeisistä kokeista, joita olemme tehneet sopeuttaaksemme ihmisen omaan yhteisöömme, tapahtui jo toistasataa vuotta sitten, paljon ennen rauhansopimusta", marfi selitti juhlallisella äänellä. "Me toimme kuusi ihmistä omalle planeetallemme, ja ennen kuin pääsimme niistä eroon ne olivat surmanneet ainakin kaksisataa meikäläistä."

"Mutta kuinka se on mahdollista?" kysyi Heww, jonka tiedonjano voitti tällä kertaa hänen kärsimättömyytensä.

"Ihmisellä on synnynnäinen väkivallan vietti", marfi sanoi, "tai ainakin siihen tulokseen me olemme tulleet. Minne tahansa ihminen meneekin hän vie tuon väkivaltaviettinsä mukanaan. Se on kuin leijjujen symbioosi, jossa kaksi erilaista olentoa muodostaa oman kokonaisuutensa, ihmisellä vain tuo kokonaisuus on puoliksi sisäinen. Onneksi heidän yrityksensä päästä oman aurinkokuntansa ulkopuolelle ovat toistaiseksi epäonnistuneet, mutta jos he jonakin päivänä tekevät Niidrin keksintöä vastaavan löydön, voi meitä muita."

"Voisimmeko me nyt vihdoinkin ryhtyä ajamaan tätä vaarallista ihmistä takaa", Axxon huomautti. "Minusta tässä on tuhlattu runsaasti aikaa pelkkään tyhjään höpötykseen sillä aikaa kun tuo otus on vapaalla jalalla. Jos se nyt sitten lainkaan on niin vaarallinen kuin väitätte, Kroop. Eikö olisi kuitenkin mahdollista tuoda niitäkin avaruusyhteisöömme? Senhän pitäisi muistaakseni olla koko liittomme päämäärä -- ja te marfithan sitä liittoa olitte innokkaasti muodostamassa", hän lisäsi lopuksi hiukan ivallisesti.

"Niin olimme", Kroop myönsi tyynesti, "mutta silloin emme vielä tienneetkään ihmisestä juuri mitään." 


Jollakin lailla hän tunsi takaa-ajajien lähestyvän, vaikka hän ei voinutkaan nähdä heitä häntä joka puolella ympäröivien tynnyrien yli. Nyyhkyttäen hän kompuroi eteenpäin tynnyreiden lomassa odottaen minä hetkenä tahansa joutuvansa kiinniotetuksi.

Äkkiä hän kuuli oikealta puoleltaan kummallista kahinaa, ja jokin puraisi häntä jalkaan. Hän kääntyi, mutta puraisijaa ei näkynyt missään. Hän tajusi, että tässä paikassa oli enemmän ja kummallisempia vaaroja kuin hän oli elämänsä aikana joutunut vielä kohtaamaan. Hän yritti kulkea nopeammin, mutta kiire sai hänet törmäämään tynnyreihin yhä uudelleen. Joka kolahduksella hän nyyhkäisi. Joka kolahduksella hän tunsi myös entistä enemmän kosketuksen ja seuran kaipuuta. 


Jos marfi oli loukkaantunut Axxonin sanoista, niin ei hän sitä ainakaan näyttänyt. "Aloittakaamme jahti", hän lausui juhlallisesti, ja kerrankin Axxon oli samaa mieltä.

"Olisiko tässä nyt syytä jonkinlaisiin varotoimiin?" hän varmuuden vuoksi kysyi marfilta, jonka ilme ei muuttunut hänen vastatessaan.

"Olisiko mahdollista tyhjentää kenttä kaikista niistä henkilöistä, joiden ei ole ehdottoman välttämätöntä osallistua ihmisen kiinniottamiseen?" eksopsykologi lausui marfin koreilevaan tapaan. "En usko, että yksi ihminen pääsisi elektronisesti vartioidun portin kautta minnekään, ja aitakin on uskoakseni liian korkea. Koskaan ei voi tietenkään tietää, mihin ihminen kykenee, mutta jos porttia vartioidaan huolellisesti, meidän pitäisi pystyä pitämään se kenttäalueella."

"Emmehän me nyt sentään voi pysäyttää koko avaruussataman toimintaa yhden salamatkustajan takia", Axxon sanoi. "Sitäpaitsi, jos tämä ihminen kerran on niin vaarallinen, niin minusta ei tule antaa kenellekään vihiä hänen täällä olostaan -- se voisi saada aikaan vaikka minkälaisen mellakan. Toistaiseksi en ole kertonut porttivartiomiehillekään mitään asiasta. He osaavat kyllä tehtävänsä, jos joku pyrkii portista ulos ilman asianmukaisia tunnuksia."

"Tunnutte epäuskoiselta, turvallisuuspäällikkö", marfi sanoi. "Mutta sallikaa minun vakuuttaa, että ihmiset todellakin ovat niin vaarallisia kuin olen kertonut. Meidän on saatava se kiinni, ja nopeasti."

"Tuntuu oudolta ajatella, että maailmankaikkeudessa voisi olla kansa, jossa teidän kertomanne mukaan ei ole mitään hyvää", Axxon sanoi, mutta ryhtyi samalla kuitenkin tutkimaan tynnyreitä. "Se tuntuu sotivan kaikkia luonnonlakeja vastaan. Nyt on kuitenkin tehtävä työ loppuun ja puhuttava sitten."

Marfin kertomus oli ilmeisesti vaikuttanut Axxonin ajatuksiin, sillä työntyessään tynnyrien väliin hän tunsi jälleen epämääräistä levottomuutta. Hän tiesi olevansa henkeään kaupalla, jos täällä jossakin todella väijyi sellainen verenhimoinen ja primitiivinen olento, jollainen ihminen marfin kuvauksen mukaan oli.

"Onko teillä ase?" hän kysyi eksopsykologilta huomatessaan tämän seuraavan itseään ja Hewwiä. Vastaukseksi marfi pudisti päätään.

"Pysyttelen aluksen kapteenin kanssa aivan takananne. Jos se hyökkää kimppuuni, niin saatte tilaisuuden surmata sen. Oma henkeni on mitätön verrattuna planeettojamme ihmisen taholta uhkaavaan vaaraan."

Axxon ei sanonut mitään vaan jatkoi varovaista kulkuaan tynnyrien välissä. Heww seurasi häntä hiukan taempana. He olivat harjoitelleet tätä tilannetta monta kertaa. Kumpikin liikkui hyvin hiljaa, sillä heidän jalkineettomien jalkojensa pehmeät polkuanturat soveltuivat hyvin hiipimiseen ja takaa-ajoon. 


Hän saattoi kuulla, että takaa-ajajat lähestyivät, vaikka he eivät olleetkaan kömpelöitä. Mutta hänen koko siihen astinen maailmansa oli ollut pääasiassa äänen ja kosketuksen maailma, ja hänen aistinsa olivat hyvin sopeutuneet siihen.

Hän oli ollut jo liian kauan yksin. Ensin se tuntematon ja kummallinen huone, joka oli saanut hänet voimaan pahoin ja oksentelemaan, ja nyt tämä raskas tynnyrien maailma, jossa ei tuntunut olevan yhtään ystävää. Hän tarvitsi ystävän, tarvitsi ainakin jonkinlaista kosketusta toisiin olentoihin. Hän kompuroi seisomaan heiluttaen voimattomasti toista kättään. 


Axxon kuuli jotakin. Hänen kouliintuneet taistelijan vaistonsa pikemminkin aavistivat kuin viestivät selkeästi, mutta leimauksessa hän kohotti aseensa ja laukaisi. Hänen takanaan Heww teki samoin. Sädeaseiden ääni ei kuulunut kauas, eikä minkäänlaista ylimääräistä hälinää tuntunut kuuluvan kentältä.

Kaikki oli hiljaista. Axxon kulki varovasti eteenpäin siirrellen tynnyreitä pois tieltään, kunnes näki sen. Hänen ammuksensa oli osunut suoraan olennon keskiruumiiseen, ja sen silmät olivat revähtäneet auki. Sen suu oli auki, ja se yritti sanoa jotakin. Laukaus oli kuitenkin osuneet liian hyvin, eikä se saanut ääntäkään kuuluviin. Sitten sen silmät sulkeutuivat, eikä se enää liikkunut. Axxon tiesi sen kuolleen.

Turvallisuuspäällikkö oli sekä sodan että rauhan aikana joutunut näkemään useita eri rotuja, ja hän tiesi, että tuo olento oli kuollessaan ollut perin juurin hämmästynyt ja peloissaan. Hänen oli mahdotonta kuvitella sitä julmaksi ja verenhimoiseksi.

"Hyvä laukaus, turvallisuuspäällikkö", kuului marfin syvä ääni. "Me olemme jälleen turvassa."

Axxon kumartui tutkimaan kuollutta. "Voiko noin pieni olento todella olla niin vaarallinen?" hän kysyi Kroopilta. "Minusta tuntuu, että se oli aivan yhtä peloissaan kuin mekin."

"Niin, tuo on vasta lapsi...", aloitti marfi.

"Lapsi!" Axxon huudahti. "Vasta lapsi!"

"Vasta lapsi, kuten sanoitte, ilmeisesti noin neljävuotias heidän oman ajanlaskunsa mukaan. Lapsi, mutta kuitenkin ihminen! Ihminen, josta olisi, jos se olisi saanut elää, kasvanut yhtä väkivaltainen ja paha kuin aikuisista."

Kroop kumartui ja nosti ihmislapsen syliinsä. "Minä vien sen tutkittavaksi. Hyvää työtä, turvallisuuspäällikkö Axxon."

Axxon ei kuitenkaan kuullut marfin sanoja. Hän oli sotilaana surmannut monia olentoja, varmasti lapsiakin, mutta ei koskaan tahallaan. Olkoon kuinka paha olento tahansa, niin se oli siitä huolimatta ollut vain avuton pieni lapsi, joka oli ollut yhtä peloissaan kuin hänkin. Sen hän oli ehtinyt nähdä sen silmistä.

Hän kohotti katseensa taivaalle ja tutkiskeli sen tuhansia tähtiä. Ainakaan heidän lapsensa eivät ole julmia ja pelottavia. Axxon muisti omat lapsensa. Hekin olisivat olleet aivan yhtä peloissaan. Miksi me pelkäämme heitä yksistään heidän maineensa tähden?

Mutta olivatko he itse yhtään parempia? He pelkäsivät ja vihasivat ihmistä niin, että pienikin lapsi oli heille kauhistus. Täytyihän maailmankaikkeudessa olla kylliksi tilaa kaikille roduille ja kansoille!

"Mitä sanoit?" Heww kysyi.

"Mietin tässä vain..." Axxon vastasi.

"Mitä?" Heww kysyi uudelleen.

"Ihmistä", hän vastasi. "Ihmistä ja maailmankaikkeutta ja tulevaisuutta. Ja meitä."

"No kaikkea sinä kanssa mietit", Heww sanoi. "Tule jo, vaarahan on jo ohi."

"Olet väärässä", Axxon sanoi. "Vaara ei suinkaan ole ohi. Vaara on meissä itsessämme. Jonakin päivänä tänne saapuu lisää ihmisiä, ja jos me silloinkin pelkäämme heitä niin kovasti kuin nyt, me emme koskaan voi elää samassa linnunradassa. Jomman kumman on muututtava, meidän tai heidän -- tai molempien. Tai sitten me kuolemme kaikki, eikä linnunradallamme silloin ole enää älyllistä elämää."

"Mitä sinä oikein horiset, hyvä mies", Heww sanoi ihmetellen.

"En mitään", Axxon vastasi. "Mutta huomisesta alkaen sinä saat minun puolestani olla tämän kentän turvallisuuspäällikkö."

"Mitä sinä sitten aiot tehdä?" Heww kysyi.

"Minäkö?" Axxon sanoi kuin itsekseen ja käänsi jälleen katseensa kohti tähtien kirjomaa avaruutta. "Minä aion lähteä tapaamaan ihmistä." 


Palaa Veikon kirjallisuusivulle

Palaa Veikon kotisivulle