Puhe kesäjuhlassa Ylistarossa 21.8.1994

Hyvä juhlakansa! Olemme kokoontuneet tänne viettämään aikaa mukavasti yhdessä, laulamaan yhdessä, juomaan kahvia yhdessä, vaihtamaan ajatuksia yhdessä.

Sallinette kuitenkin, että käsittelen myös hiukan vakavampia asioita. Vaikka tarkoituksemme onkin viihtyä yhdessä, me emme silloinkaan saa unohtaa, että meillä on edessämme paljon hyvin vakavia asioita.

Norjalainen Jahn Otto Johansen on todennut, että vallankumous ei tavallisesti tule silloin, kun sorto ja nöyryytys on pahimmillaan, mutta silloin kun jokin paremman elämän makuun päässyt yhteiskuntaluokka kokee rajun käänteen huonompaan, tyytymättömyys voi saada vahvasti väkivaltaiset muodot.

Minusta meillä on syytä kysyä, onko tilanne Suomessa ajautumassa tällaiseksi? Onko meilläkin edessä sekasorron ja väkivallan aika, joka on viime vuosina koetellut niin monia Euroopan kansoja?

Meidän poliittinen järjestelmämme on vuosikymmenet ollut suhteellisen vakaa. Muutoksia on tapahtunut järjestelmän sisällä, mutta ne eivät ole horjuttaneet sen perustaa. Siksi Suomessa ei ole vielä ajauduttu väkivallan tielle.

Mutta muistetaanpa, kuinka raaka ja repivä oli silloin oppositiossa olleen keskustan vaalikampanja viime eduskuntavaaleissa. Muistetaan, millaisia ajatuksia tämänkin läänin demarit ovat esittäneet tulevaa vaalikamppailua odottaessaan.

Jos ei niissä kannanotoissa piile väkivallan siemen, niin ei sitten missään. Ja siinä on minusta vaara koko yhteiskunnan tulevaisuudelle. Epätoivon valtaamat, verojen raskauttamat ihmiset, joita laman aikana on koko ajan tullut lisää, saattavat tällaisen kiihotuksen tukemina ryhtyä hyvinkin väkivaltaisiin tekoihin.

Täällä Pohjanmaalla meidän pitäisi olla kenties muuta maata helpompi muistaa, miten tyytymättömyys kireään verotukseen ilman riittävää vastiketta saattaa räjähtää väkivallaksi. Uusi nuijasota ei kenties ole niin kaukana kuin me kuvittelemme. 


Toinen, ehkäpä vieläkin suurempi vaara tällä hetkellä on se, että rahasta tulisi kaiken elämisen mitta. Sitä vaaraa lähellä oltiin 80-luvun hulluina vuosina, jolloin rehellisen työnteon sijaan astuivat rahaa liikuttelevat bisnesmiehet ja epämääräiset kasinopelurit.

Heidän laskujaan me nyt kaikin makselemme. Heidän vuokseen taloudellinen tilanne on näin vaikea. Heidän vuokseen me joudumme tinkimään sellaisestakin, joka olisi meille tarpeellista.

Niinpä meillä onkin nyt vaarana juuri päinvastainen ajattelu rahasta kaiken mittana. Valtionvelan hurja kasvu voi saada meidät kaikki ajattelemaan, että sen velan maksamiseen täytyy uhrata kaikki liikenevät voimavarat.

Muistetaan kuitenkin, että Suomessa ei taloudellinen tilanne vieläkään ole valtiovelan määrän suhteen hälyttävä. Meidän valtionvelkamme on edelleen paljon pienemmällä tasolla kuin monen muun Euroopan maan.

Ongelmaksi on muodostunut valtionvelan nopea kasvuvauhti. Jos vauhtia ei saada pian jarrutettua, edessä voi piankin olla todella sekasortoinen tilanne. Ja tätä meidän täytyy koettaa välttää viimeiseen asti.

Valtionvelka kasvaa kymmeniä miljardeja vuodessa. Meidän täytyy yhä uudelleen kysyä, mihin se raha menee. Ja vastauskin on selvä: se menee kasinopelaajien laskujen maksamiseen tavalla tai toisella.

Valtionvelkaa on tästä hurjasta kasvusta huolimatta osattava ajatella järkevästi. Pari-kolme miljardia vuodessa nimittäin auttaisi säilyttämään paljon sellaista, mikä olisi säilyttämisen arvoista. Kun kasinopelin laskuihin otetaan velkaa kymmeniä miljardeja, niin pari lisämiljardia auttaisi tavallista kansalaista pitämään elämänsä edes jollain lailla oikeassa uomassa.

Minusta on joku koettanut joskus tehdä jonkinlaista valtiovarainministeri Viinasen vastustajaa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Vaikka en olekaan kaikesta hänen kanssaan samaa mieltä, kunnioitan mielipiteensä rehellisesti ilmaisevaa ihmistä.

Ministeri Viinasen lähtökohta on päteviä. Meidän on saatava valtionvelan kasvu pysäytettyä. Sen sijaan olen kyllä hänen kanssa eri mieltä joistakin menetelmistä velan kasvun hillitsemiseksi. Minusta hän tuijottaa liikaa pelkkään valtionvelkaan havaitsematta, että asiaan liittyy runsaasti inhimillisiä tekijöitä. Tai voihan olla, että inhimillisten tekijöiden huomioonottaminen tekisi hänen työnsä täysin mahdottomaksi.

Yhdysvalloissa laadittiin aikoinaan ns. Gramm-Rudmanin asetus. Sen mukaan tiettyjen edellytysten täyttyessä valtion budjettia leikataan asetuksessa määrätyllä prosentilla.

Gramm-Rudmania ei ole kuitenkaan varsinaisesti koskaan käytetty. Se ei nimittäin tee mitään eroa rahan käyttötarkoituksen perusteella. Se vain leikkaa tietyn rahasumman pois joka paikasta - olennaisista ja tarpeettomista yhtä lailla.

Näin ei meillä saa menetellä. Meidän on kyettävä harkitsemaan mistä otetaan ja kuinka paljon. Pelkkä rahan summittainen leikkaaminen Gramm-Rudmanin asetuksen mukaisesti olisi varma tie tuhoon. Juuri päättynyt budjettiriihi osoittaa minusta, että aiempien vuosien Gramm-Rudmanin tyyppinen ajattelu on antanut sijaa tosiasioiden tunnustamiselle ja ainakin joidenkin asioiden laittamiseen tärkeysjärjestykseen.

Tässä yhteydessä lienee syytä tunnustaa myös, että minua jurppii - ja kovasti - se, että samaan aikaan kun lastemme koulutuksesta, sairaittemme hoidosta ja vanhusten huollosta pitäisi leikata pois miljardeja, ollaan nämä leikkaamisessa säästettävät miljardit valmiita lähettämään muille Eurooppalaisille Unionin jäsenmaksuina.

Tästä asiasta ei mielestäni ole vieläkään keskusteltu kylliksi. Meidän pitäisi vielä kerran, kahdesti, kolmasti pohtia, onko oikein se, että oman maan kansalaisilta viedään pois se vähäkin, mikä heillä on, ja toimitetaan se sitten Eurooppaan siinä toivossa, että se joskus saattaisi koitua meille hyödyksi.

En ole ratkaissut omaa kantaani Euroopan Unioniin. Siihen liittyy sekä hyviä että huonoja puolia. Mutta tällaiset esimerkit, että oman maamme kansalaisilta otetaan pois, jotta muille eurooppalaisille voitaisiin antaa lisää, saavat ainakin minut pohtimaan asiaa vielä monta kertaa ennen kansanäänestystä.

No, mentiinpä sinne Eurooppaan tai ei, niin joka tapauksessa meidän on jatkettava karsimista ja leikkaamista vielä monen vuoden ajan. Mutta meidän on nykyistä tarkemmin mietittävä mistä leikataan ja karsitaan. Kun talouskasvun alkaminen on kuitenkin nyt aivan selkeä tosiseikka, meidän on tutkittava, mitkä sijoitukset tulevaisuuteen saisivat meidät nopeimmin ja pysyvimmin sellaiseen tilaan, missä valtionvelka alkaisi kasvamisen asemesta pienentyä.

Mitään poppakonsteja tähän velan pienentämiseen ei ole. Siihen tarvitaan kahta asiaa: talouskasvua ja ihmisten tekemän rehellisen työn arvostamista.

Jos sosiaalidemokraatit todella voittavat vaalit, niin hekin tulevat tämän pian huomaamaan. Uskon, että heidän puheensa saavat silloin hyvin vakavan sävyn. 


Hallituksella ei enää ole paljon aikaa ennen vaaleja. Minusta ei Kokoomukselle pian valittavan uuden puheenjohtajan kannattaisi täksi lyhyeksi ajaksi ottaa vastaan mitään ministerinpostia vaan keskittyä nimenomaan Kokoomuksen vaalikampanjan edistämiseen.

Mutta jos tämä uusi puheenjohtaja on välttämättä saatava ministeriksi, kannattaa minusta harkita, että hänet nimitettäisiin valtionvarainministeriksi Iiro Viinasen paikalle.

Tämä olisi minusta tärkeää kahdesta syystä. Ensiksikin Viinasesta on koetettu tehdä jonkinlaista Suomen valtionvelan takuumiestä, jonkinlaista hallituksen säästöpolitiikan ainoaa tukirankaa. Ja kyllä minusta ollaan hyvin vaarallisella tiellä, jos yksi ainoa ihminen saavuttaa sellaisen aseman, että hän - ja vain hän - pystyy saamaan sijoittajat vakuuttuneiksi Suomen maksukyvystä.

Toiseksi Iiro Viinaseen on henkilöitynyt hyvin suureksi osaksi nykyinen leikkaus- ja karsimispolitiikka. Jos hänet vaihdettaisiin toiseen, kävisi monelle selvemmäksi se, että meillä ei ole paljon vaihtoehtoja. Monelle kävisi silloin selväksi se, että leikkaukset ovat pakon sanelemia eivätkä millään lailla riipu henkilökohtaisista tavoitteista, kuten on joskus epäilty.

Ehkä meillä ei kuitenkaan ole mitään syytä huoleen viime päivinä olen nimittäin joutunut hämmästellen toteamaan, kuinka valmiita Suomessa ollaan jättämään joitakin etuuksia pois. Ollaan valmiita suostumaan monenlaisiin rajoituksiin, että maamme tilanne paranisi.

Yhteistä kaikille näille rajoituksille on se, että ne koskevat aina jotakuta muuta. Joltakin toiselta ollaan valmiita ottamaan pois paljonkin sellaista, mitä hän saattaa tarvita hyvinkin kipeästi.

Ollaan valmiita poistamaan lapsilisät, jos ei itsellä ole lapsia. Ollaan valmiita poistamaan työttömyysturva, jos oma toimeentulo on turvattu. Ollaan valmiita leikkaamaan eläkkeitä, jos ei itse jouduta vielä elämään eläkkeen varassa. Ollaan valmiita määräämään yrittäjille lisää maksuja, jos itse ollaan turvallisesti palkansaajia.

Ehkä meidän pitäisikin ryhtyä tarkastelemaan koko maamme tilannetta juuri päinvastoin. Ehkä meidän pitäisi todeta, että minä itse teen tällä hetkellä näin ja näin, vaikka tiedän, ettei se ole kokonaisuuden kannalta hyväksi. Ehkä meidän pitäisi todeta, että kun en itse heikkona ihmisenä pysty tätä asiaa edes omalta kohdaltani muuttamaan, tarvitsen sellaisia rajoituksia, jotka auttavat minua siinä.

Ehkä meidän pitäisi siirtyä muiden elämää koskevien rajoitusten ja leikkausten pohtimisesta sen pohtimiseen, kuinka meidän omassa elämässämme tarpeetonta voidaan rajoittaa.

On paljon sellaista, jota ilman me voimme tulla toimeen, jos on pakko. Mutta jos me aiomme selviytyä, joitakin asioita on uskallettava jättää ennalleen.

Näitä asioita ovat kaikki omaan tulevaisuuteemme liittyvät asiat. Niihin liittyvät huolenpito lapsista, tulevaisuuden tarpeisiin riittävän koulutuksen tarjoaminen ja perheen elinmahdollisuuksien säilyttäminen.

Mutta - ja tätä emme saa koskaan unohtaa - niitä ovat myös sellaiset asiat, jotka tekevät meistä ihmisiä, vaikka ne eivät suoranaisesti vaikuttaisikaan taloudelliseen tilanteeseen. Tällaisia ovat kunniavelkamme sotien veteraaneille, huolenpito yhteiskuntaa rakentaneista vanhuksista, ilman omaa syytään vaikeuksiin joutuneiden auttaminen.

Tässä meillä kokoomuslaisilla on kova tekeminen siinä, että meidätkin ymmärrettäisiin koko kansakunnan hyvää ajattelevina. Kuva meistä on edelleen kylmä. Meitä pidetään rikkaina ja rikkaiden puolta pitävinä. Ja sen kyllä uskallan sanoa, että epäilemättä eräät valtionvarainministeri Viinasen puolihuolimattomasti esittämät ajatukset ovat tuoneet tällaisen ajatuksen monien mieleen.

Hyvä esimerkki tästä on muutama päivä sitten saamani puhelu, jossa kyseltiin kuinka paljon minulla on rahaa sveitsiläisessä pankissa. Soittaja ei millään uskonut, ettei minulla ole pankissa kuin velkaa. Hän väitti, että ihminen ei voi olla kokoomuslainen, jos ei hänellä ole paljon rahaa talletettuna johonkin ulkomaiseen pankkiin.

Soittaja ei uskonut minua edes silloin, kun sanoin, että jos minulla todella olisi rahaa sveitsiläisessä pankissa, niin tietysti olisin itsekin siellä Sveitsissä sitä rahaa kuluttamassa. 


Hyvät kuulijat! Jos kuva Kokoomuksesta ja kokoomuslaisista on tällainen, niin meillä on todella paljon työtä edessämme.

Meidän periaatteisiimme on aina kuulunut koti, uskonto ja isänmaa. Se tarkoittaa sitä, että me pidämme tärkeänä ihmisen elämän perustaa, kodin ja perheen hyvinvointia ja haluamme tehdä sen puolesta työtä.

Se tarkoittaa myös sitä, että me pidämme tärkeänä jokaisen ihmisen henkistä hyvinvointia, jonka peruspilari on uskonto ja eettiset periaatteet.

Ja se tarkoittaa sitä, että pidämme tärkeänä myös koko isänmaamme, kauniin Suomenmaan onnea ja menestystä. Tästä syystä me haluamme pitää kunnossa yhteiskuntamme taloudellisen perustan, mutta emme kuitenkaan tuijota yksinomaan rahaan.

Se, että on syntynyt kuva meistä pelkkänä rahaan tuijottajina - tai että joku pyrkii ainakin luomaan meistä sellaisen kuvan - osoittaa, että sanat ja teot eivät aina ole käyneet meillä yksiin. Juhlapuheissa me korostamme sellaisia asioita, joita käytännön politiikassa emme kuitenkaan ole kyenneet toteuttamaan.

Mutta se osoittaa myös sen, että me emme ole pystyneet uskottavasti kertomaan ihmisille, että me olemme samanlaisia synnintekijöitä kuin muutkin. Ja tässä meillä on vielä paljon tehtävää.

Siinä tarvitaan meitä kaikkia. Siinä tarvitaan meidän jokaisen ääntä, ääntä sellaisena kuin me saamme sen ilmoille: puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla, kertomalla vaikka vitsejä. Vain silloin, kun jokainen puhuu sillä tavalla, joka hänelle on ominaista, me voimme muuttaa maailmaa.

Kun mietimme mitä meidän pitäisi tehdä, on hyvä muistaa kaiken tekemisen kultaiset perussäännöt. Aina kun teemme jotakin, meidän on mietittävä, olemmeko me työssämme rohkeita, olemmeko me työssämme arvostelukykyisiä, olemmeko me työssämme rehellisiä, ja olemmeko me työssämme asiallemme omistautuneita.

Jos voimme vastata näihin kysymyksiin myöntävästi, niin meidän työmme tulee olemaan onneksi niin itsellemme kuin koko Isänmaallemme.

Hyvä juhlaväki! Nämä ovat vakavia sanoja. Kenties liiankin vakavia tällaiseen iloiseen yhdessäolohetkeen. Itse en kuitenkaan halua erottaa iloa ja vakavuutta toisistaan. Jokaiseen murheeseenkin liittyy aina hiukan iloa, jokaiseen ilonhetkeen jotakin murheellista.

Meidän elämämme perusta on jokapäiväinen, arkinen työnteko. Tällaiset yhdessäolon hetket ovat niitä kirjavia lankoja, jotka piristävät tämän arkisen työn ahkeranharmaata kangasta, kuten kirjailija Aaro Honka on todennut.

Viihdytään yhdessä, niin jaksamme sitten tehdä yhdessä myös paremmin työtä. Ja tekemällä työtä yhdessä me parhaiten takaamme sen, että Isänmaamme, kaunis Suomenmaa, kukoistaa myös tulevaisuudessa. 


Palaa Veikon politiikkasivulle

Palaa Veikon kotisivulle